— Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.
Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet tunkeutua.
Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:
— Mikä teidän on? Miksi huusitte?…
— Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan
uudella äänellä. — En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä,
Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä.
Hän löi minua nyrkillään.
— Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.
Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.
— Te vuodatte verta?
— Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin, että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen, etten enää toivu siitä.
— Kuka löi teitä, kunnon mestarini?