Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.
Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.
— Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa vain vähän verta.
— Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja vuotaisi paljon verta.
— Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi. Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä pikemmin peräruiskun käyttäjältä?
— Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon tutkia tämän.
— Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.
— Kärsivällisyyttä! sanoi hän. — Täytyy ensin pestä se, ja minä odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.
Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja sangen kovalla äänellä:
— Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.