— Mitä sanotte, kunnon mestarini?
— Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. — Tulkitsen tunteita, jotka ovat tilani mukaisia.
— Vesi on lämmintä, sanoi parturi. — Pitäkää tätä maljaa vuoteen vieressä. Tahdon pestä haavan.
Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.
— Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. — Olin menossa viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta, jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto täytettävä.
Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:
— Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.
— Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. — Minulla on tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet auringolta vain pilaantuakseen sateessa.
— Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin vihollista.
— Juuri niin, sanoi parturi. — Mutta nyt minun on tutkittava vamma.