Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.
— Oh! Pyöveli! huusi potilas.
— Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi anteeksi pyöveleilleen.
— He eivät olleet partureita, sanoi apotti.
— Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.
— Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon mestarini. — Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.
— Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.
— Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä. Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain hourivat.
— Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin hänelle.
— Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.