— Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. — Hänellä on varmaan piru lihassaan.
— Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.
— Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia, joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle tuiki sopimattomia puheenparsia.
— Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.
— Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa. Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert, muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia, Coquebert!
Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä, väristen ja kalistellen hampaitaan.
— Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!… Hän tappaa minut! Minun on kylmä!
Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli liian lämmin.
— Minua kovin janottaa, hän sanoi. — Antakaa viiniä! Ja kylmää sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.
Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.