— Et omnibus habitantibus in ea [ja kaikille sen asukkaille], vastasi kuoropoika.
Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa yli.
Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:
— Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?
— Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. — Annan anteeksi murhaajalleni.
Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:
— Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi [Katso, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi huokaisten:
— Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut loukkaus Sinun lempeille silmillesi?
Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin äänekäs nenänniisto häiritsivät.
Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta selkeällä äänellä: