Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:
— Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin kirkkomaan muuria vasten nojaten.
— Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.
— Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän — Se riittänee luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.
Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota, jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut vähintäkään pelkoa havaittavissa.
— Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani! Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi hänelle. Hyvästi!
— Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?
— Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää, sanon minä!
— Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?
— Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi, hyvästi!