— Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne, joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?
— Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka kärsii totuuden edestä, — ne eivät suinkaan olleet minun housuni, vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.
— Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti apotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. — Nämä kapusiinit tyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat eivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä Pyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko Parisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain tunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa. Tämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita. Samoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla kuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo kuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän on kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa tietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka on rattoisin paikka maan pinnalla.
— Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, — Pyhän Maria
Egyptiläisen kylkiluu.
— Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa lattialle, — niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän antoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.
— Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni, — että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään toivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut lauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te siitä sanotte, hyvä rouva?
Äitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti hänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu Jussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.
— Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin hän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en uskaltaisi sitä.
— Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä mieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon pyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään opetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja ylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan oikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa liian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella sitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat, että heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka silminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä mielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat jollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja. Pyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän oli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa ylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian vuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis korukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan nöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai aikaan monta suurta ihmetyötä.
— Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te olette aivan liian oppinut minulle.