— Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan. Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä. "Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne". — "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa hyväntahtoisesti.
Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti äkkiä suu täynnä:
— Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
— Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, — on todellakin verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan mielen mukaan.
— Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle, ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.
— Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti, että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin maallista laadultaan.
Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja, joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa, ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.
— Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. — Minä muistan, että ollessani oppipoikana Kuninkaallisen hanhen paistintuvassa, Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.
Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi säilyttää näiden kunnioituksen.
Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta, käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä nöyrästi tulen ääressä: