— Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. — Ja koska te pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö kimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla vanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä edelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä täytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä, on tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he kaksi ovat salaliitossa!
Tuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja kuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon täydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine ihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka jo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän tunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi vapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi hiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia. Filosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen, pergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni ja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä ja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi noitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja rupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti lukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien lankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten Pyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja evankelistain kielen oppinut.
Päätettyään lukemisensa hän sanoi:
— Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava: "Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli kirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja vihdoin hieroglyfi-kirjoituksen."
Hän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä, voitollisen näköisenä:
— Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote Stromatan viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens Aleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden syiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä taidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä erehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin kipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa lukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi marttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi täten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen ihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen tapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja vuohenkaalista.
Filosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti pidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan takaisin oppineen mestarini kädestä.
— Riittää, hän sanoi ja pisti Stromatan jälleen taskuunsa. — Herra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen oikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja kansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne onnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani kreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.
Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:
— Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.