— Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.

— Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. — Siten kuin ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään, hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä, ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta, jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta, sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.

— Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko
Jumalaan.

— Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä, jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme totuuksiin.

Hra d'Anquetil huusi:

— Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita, siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole, luojan kiitos!

— Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu niin, huusi Cathérine. — Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä, että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.

— Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.

— Jalo herra, lausui kunnon mestarini, — on äärettömän paljon parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat, ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta, vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala puhui patriarkoille ja profeetoille: Sic locutus est Abraham et semini ejus in saecula (Näin on hän puhunut vuosisatojen vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään, että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää. Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille, että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.

— Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.