— Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. — Väittäessänne, että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala. Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen asettanut?
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija. Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.
— Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac — joka muuten on hullu — että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä. Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste. Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla, riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra, tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta, parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka. Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli. Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies, kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta! Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.
— Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha, ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt on tehtävä?
— Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi l'hombreen, jota pelataan kolmeen pekkaan.
— Jos niin tahdot, vastasi tyttö. — Mutta pyydän sinua, ystäväni, tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.
Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti Coignard pelasivat vakavina pikettiä.
Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi pöydälle peittäen sen laineillaan.
— Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.
— Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia. Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että teitä pidettäisiin seikkailijana?