Prinssi, jälkeen äidinmaidon, tuta tahtoi ratsastaidon, sai sen naisen satulalla, heipparulla, heipparalla.
— Mikä tuo Zozimos on miehiään?
— Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.
— Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. — Ja miksi te käännätte häntä?
Tuopa oli naisen tuuma: Taon, kun on rauta kuuma, onpas onni jollakulla, heipparalla, heipparulla.
— Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa varten…
Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:
Prinssin lemmen lunnahaksi mieheni teen herttuaksi, kirjuri nyt vain on mulla, heipparalla, heipparulla.
— … minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas. Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus…
Cathérine jatkoi: