— Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. — Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen. Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää, kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti Bergères'in torille.
— Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana Bergères'in torilta.
Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.
— Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa, säilynyt eheänä. Kas tässä!
Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.
— Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. — Teillä on viiniä. Minulla on kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.
— Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. — Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten, luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen, jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys, myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä, joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten, kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta, Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka sopii minun iälleni ja säädylleni.
Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle, löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti pikettiä pelaamasta.
— Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. — Tässä ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka Lohdutuksista minun juuri nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra, miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.
Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä. Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti haukkumasanoja sille.