— Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi annettaisiin.
Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti vesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja juomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.
— Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. — Ja kuinka olen minä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani? Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.
— Ja Cathérine? kysyin minä. — Kuinka hänen on käynyt tässä hirveässä seikkailussa?
— Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän on säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö. Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.
— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. — Te olette löytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te naiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.
— Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne Paistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.
— Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. — Meidän tulee ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen alkemistisia teoksia.
— Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä, joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä. Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä parempi, berlini-vaunut.
— Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, Punaisen Hevosen ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä rahaa?