— Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla kirkkojen holveissa kaikumaan. — Häpeällinen keinottelija, raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin sanat: Aceldama, joka merkitsee: Veren hinta. Silloin me, syvään kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies, kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi, kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle, kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan verellä, Aceldama. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle, poroporvari!
Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa, kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan isäntänsä päälle.
Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan. Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla, kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää tässä uhkaavassa vaarassa.
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette urhoollinen mies.
— Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä olisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.
— Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne. Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion veronvuokraajan.
— Onko se aivan totta? kysyi apotti.
— Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon toisen lakeijakonnan suoleen.
— Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi
Jumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoon
velkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään.
Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.
— Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Tuo lurjus, joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!