Ja hän teki syvän kumarruksen.
Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa, ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.
— Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille, minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne. Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman, josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään. Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun oikeuteni on astua sisälle siihen.
Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon mestariani ja minua sekä sanoi:
— Heittäkää ulos nuo humalaiset!
Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa. Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.
— Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa nuijana päänsä päällä. — Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä, minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.
Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.
— Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude. — Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi liata vaatteitani.
Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.