— Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. — Hän nukkuu tällä hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.
— Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.
— Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. — Onko se todellakin hra de la Guéritaude?
— Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.
— Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. — Naiset ovat vasta onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy? Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?
— Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. — Mutta kuinka kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen kauneuttaan?
— Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.
— Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. — Minä menen itse pyytämään hra de la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.
Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:
— Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä: erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.