— Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Mutta tuolla voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.
Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.
— Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. — Jeesus, he tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil, että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu kapusiini.
— Nauta! vastasi d'Anquetil. — Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.
— Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.
— Pah! puhalsi d'Anquetil. — Me pehmitämme heidät.
Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan. Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:
— Minä otan selvän vihollisesta!
Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen kohtikurkkuaan.
— Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan lakeijan kanssa.