— Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. — Te taidatte kreikkaa! Te ette siis ole aatelismies?
— Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien ammattikunnan lipunkantaja.
— Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. — Suvaitkaa suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.
Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine, nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:
— Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.
Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa, jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.
Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin, ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli itseään kouristuksentapaisesti.
Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.
Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini, joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä juhlallisuudella:
— Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.