Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan. Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa: hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.
Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon mestarini, — juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla, runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne. Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla pahantekijät teilataan.
Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan, pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.
Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla, jota hän kantoi sormessaan.
— On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.
Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki harvinainen.
Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada kunnon mestariltani jotakin selitystä.
— Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä. Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus, tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin, mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja, ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua siitä pelastanut.
— Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. — Mutta minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.