— Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.
— Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. — Ei tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.
— Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. — Vaarat väijyvät kyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.
— Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi hra d'Astarac.
— Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään, vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.
— Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien salaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.
— Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.
Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä virui ruohikossa.
Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka vihdoin voi puhua vapaasti.
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta salattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin hyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä, joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän isänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n kirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri saapuneita kirjateoksia!