— Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta kohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.
Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän teki sen seuraavilla sanoilla:
— Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset, niin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu. Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan, enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona. Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi, jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet, etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan, ennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen omasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät koskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti. Jonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme, poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan lakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani: "Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä kynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun kerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän oli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä vieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin langettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit jonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä huomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa, kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden sateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta vastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle, kun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta, joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa. Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme, ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle, Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi sinun omassa kamarissasi. Etkö usko?
— Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.
— Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. — Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.
Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen mielellään.
— Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee päinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin supistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille myötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin lumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin minä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä on Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein läheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen, kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko ylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi? Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen. Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli, poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni voiman.
Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä surumielisesti.
Minä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni, juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui minua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että minä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.
— Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?