Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.
— Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin taskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En uskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon palvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani, hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä. Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin. Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti taivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani säälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata postikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin saada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä tuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua varten ovat lausutut Saarnaajan sanat: Quid habet amplius homo de universo labore suo, quo laborat sub sole? [Mitä on ihmisellä enempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun, mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän naisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen morsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.
— Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?
— Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.
— Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettava
Mosaïdelle.
— Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa viimeiset purkaukset.
— Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan hra d'Anquetilia?
— Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja kunniallisuus, — luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin askeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.
— Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja surettaa minua.
— Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, nyt sinä puhut kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden edessä." Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä, ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni moninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on osallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja tunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina kuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä, ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan hyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis tunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana, odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian. Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos. Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista, joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta, että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "teillä on oleva nostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla sekä kaunis hopeainen pöytäkalusto." — "Hän pitää minua huonona naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". — "Hän rakastaa teitä", sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?" — "Minä tahdon saada lihapatani", vastasi hän, "ja sen täytyy olla sangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra apotti, ja sanokaa…" — "Mitä minun on sanottava hänelle?" — "Että minä olen kunniallinen tyttö." — "Ja mitä muuta?" — "Että hän on sangen julkea!" — "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että voitte pelastaa meidät!" — "Sanokaa hänelle vielä, että minä en suostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä tänä iltana nimellään vahvistettava." — "Te saatte sen, pitäkää se päätettynä." — "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä tahdon oppia musiikkia." — Tuolla asteella olivat neuvottelumme, kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan. Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani. Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon täyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.