— Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää tyytyväisyyttäni, — lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa kuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?

— Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään, että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen rakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille, että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen. Sielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain sitä, mikä ei kuole milloinkaan.

— Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.

— Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava meitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä, salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.

Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.

— Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. — Minun vaatteeni ovat monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään, saada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina, että tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki pikaista apua niille.

18.

Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun palavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut todennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla. Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta, sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: Et tribuit eis petitionem eorum. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.] Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.

Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita Télémaque meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut luopua henkinäyistään, hän lisäsi:

— Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa ja kauneudessa.