— Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon mestarini. — Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan, eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun, yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin, nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua. Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin. Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:
Viisas mies ei kukaan kuin puoleksi silmänsä avaa hän mieluummin muodin mukaan kuin Mississipillä havaa.
Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna, loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia, jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.
— Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. — Mutta tuo rouva Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren paavi Sylvester II:n äiti.
— Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan nähnyt niitä?
— Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.
— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.
— Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri ajattelija ja niin ylevä henki.
— Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat, ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi, jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia aivohöyryjänne.
Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi: