— Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?
— Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa, ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin, taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan, tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.
— Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi, te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä, että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi, jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle. Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut, entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella. Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden, turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä, hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä, siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa. Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa. Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.
Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.
Kunnon mestarini hymyili.
— Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin keiju?
Hra d'Astarac vastasi vakavasti:
— Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos ilmaisette sen sivistymättömille.
— Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. — Minua haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä, sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos suvaitsette.
— Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. — Tietäkää siis, että jos te tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta kuin lausua tuo yksi ainoa sana: Agla. Siinä silmänräpäyksessä lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen. Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö. Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli levittänyt heidän salaisuuksiaan.