— Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. — Sepä omituista!
Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.
— Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän hämärtyessä Bergères'in torilla.
Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin onneton kuin rikoksellinen.
Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.
Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni, sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo uskoton on samoin tekevä.
Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus: Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä äänellä:
— Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille, kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.
Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä. Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.
— Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana, ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle, jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin. Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo, että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa. Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!