— Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun sisässä?

— En tiedä, vastasi kunnon mestarini. — Se on heidän asiansa eikä meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen, sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään, että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän kuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: "Tulkaa heti alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että hän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä, ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä, mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle, missä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia ja näytti niitä ruhtinaille "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen samaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä. Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa, että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien takana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää, enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä. Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy itämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä hehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän koettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia kuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin on epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden kanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani, me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken inhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut vahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle. Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää. Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on elämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.

Näin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa ohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän tietämättään pisti sormen siten haavaan.

Meidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin takan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine yksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil nojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos antamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.

— Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt minut, te ette enää rakasta minua.

— Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen minuun samettisen, leimuavan katseensa.

— Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.

— Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta hollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän teiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin linnassa Hietakuoppain luona.

— Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän suosiotanne.

— Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi hän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla. Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.