— Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.
Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:
— Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa, Jacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.
Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan, otin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä. Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä uhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta yöpyisimme.
Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin uskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja aaterikkaisiin esityksiin.
Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme Miekkamies nimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet illallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin surullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti lempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän, että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla petetyksi.
— Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. — Kuulen portaista hra d'Anquetilin askeleet.
Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla hopeakalustolla täytetyn lihapatansa.
Postikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä avoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän houkutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä Miekkamiehen kellarista ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme matkamme ikävää.
Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka, ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja ristien kauppa, jonka katukilvessä seisoi Kunto ja rehellisyys. Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli näyttänyt meille.