Hra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä. Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle, että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra d'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella. He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä kasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit toisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat saaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman hampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan, Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään, ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä nauraen huudahtavan:

— Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini. Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On etsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin olen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän housunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.

Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän epäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan hienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla, jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis kaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan mitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.

Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.

— Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä. Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä, joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita, vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten, vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina, jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia, joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on, että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan. Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa. Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon, ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa, emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä, hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on, että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta, ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä, on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä. Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki, vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa. Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina ruhtinaina!

Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan, levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.

— On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.

— Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen, hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa, joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte, neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle. Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme, meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.

Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.

Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan. Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli varsin naurettava ja eriskummallinen.