— Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin. Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja, jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.
— Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.
— Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä? Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.
— Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.
— Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. — Minua peloittaa.
— Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.
— Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. — Hän ajattelee vain minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa. Hän rakastaa tavalla…
— Tavalla?
— Kaikilla tavoilla… Lyhyesti, hän rakastaa minua.
— Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä, joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko totuus, Jahel!