— Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.
Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut nähdä mitään.
Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat ihmiskasvoja.
— Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.
— Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.
Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli niin typerästi nauraa, ja sanoi:
— Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.
Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään rauhaan hänet.
— Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea tiellä teidän tuosta kiihtymättä?
Jahel lausui minulle matalalla äänellä: