Mutta Vuori-Äyräs intti:
— Minun kärsimykseni ovat paljon sietämättömämpiä kuin teidän, koskapa yhteinen kansakin vallan hyvin kestää ikuisen helvetin ajatuksen, mutta jumalankieltäjänä oleminen aina vaatii harvinaisempaa sielunvoimaa. Uskonnollinen kasvatus ja salatieteilevä ajatustapa ovat herättäneet teissä pelkoa ja vihaa inhimillistä elämää kohtaan. Te ette ole ainoastaan kristitty ja katolinen; te olette lisäksi jansenisti ja te kannatte silmäänne edessä samaa kuilua, jota Pascalkin rakasti. Minä, minä rakastan elämää, tätä maista elämää, elämää sellaisenaan, tätä maan matojen kehnon viheliäistä elämää. Minä rakastan sitä, vaikka se on raakaa, huonoa, karkeaa; minä rakastan sitä, vaikka se on halpaa likaista ja turmeltunutta; minä rakastan sitä, vaikka se on tuhmaa, järjetöntä ja julmaa; minä rakastan sitä kaikessa sen riettaudessa ja häpeällisyydessä, kaikessa sen halpamaisuudessa ja ruttoisuudessa, sen rumuudessa ja iljettävässä löyhkässä, kaikessa sen turmeluksessa ja saastassa. Ja tuntiessani, että se livahtaa käsistäni ja pakenee pois minulta, minä vapisen niinkuin raukka ja tulen hulluksi epätoivosta. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kuljeskelen tavallisesti väkirikkaissa kaupunginosissa, hukuttaudun ihmisjoukkoihin, jotka vyöryvät kaduilla, sukeltaudun keskelle miesten, naisten ja lasten sankimpia parvia, tungeskelen kuljeskelevien laulajien ympärillä ja seisoskelen ulkomaalaisten markkinakujeilijain kojujen edessä; en pelkää likaisten hameiden, en rasvaisten liivien kosketusta, vedän sisääni hien, hiusten ja hengityksen väkeviä ja kuumia tuoksuja. Tunnen olevani tässä elämän kuhinassa ikäänkuin kauempana kuolemasta. Kuulen äänen, joka koko ajan kuiskaa minulle:
"- Pelosta, jota minä sinussa herätän, voin ainoastaan minä sinut parantaa; väsymykselle, jolla uhkaukseni sinua rasittaa, voin ainoastaan minä antaa lepoa." — Mutta minä en tahdo! Minä en tahdo!
— Voi, — huokasi oikeuden valvoja. Jos emme kerran tässä elämässä parane niistä taudeista, jotka jäytävät sieluamme, niin ei kuolemakaan tuo lepoa.
— Ja se minua etenkin raivostuttaa, — jatkoi tiedemies, — että meidän molempain kuoltua en saa edes sitä tyydytystä, että voisin sanoa teille: "Siinä nyt näette, Korkea-Kaulus! Minä en siis erehtynyt; ei ole mitään." En saa edes nauttia siitä, että olin oikeassa. Ja te, te ette koskaan tule huomanneeksi erhetystänne. Kuinka kalliin hinnan maksammekaan ajatuksesta! Te olette onneton, ystäväni, sentähden että teidän ajatuksenne on laajempi ja voimakkaampi kuin eläinten ja useampain ihmisten. Ja minä olen vielä onnettomampi kuin te, sentähden että minä olen nerokkaampi.
Tämä keskustelu, jonka pääponnet olivat ulottuneet Nelilehdenkin kuuluville, ei häntä erikoisemmin tyrmistyttänyt.
— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia, mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset, rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin turhaksi ja tukalaksi.
— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit, nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat. "Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki", sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa Kuninkaiden kirjassa.
9. LUKU.
Onni olla rakastettu.