Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat häipyneet muististani.
Kun lapsi syntyy maailmaan, kätilö siinä tarvitaan; myös tätikullat tulla saa…
Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä äitini kokiessa ankaria tuskia.
— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi rouva Caumont; se helpottaa.
Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei olisi ollut soveliasta.
Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa, raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.
Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi. Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin, mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä synnytystuskat alkoivat uudestaan.
Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.
— Poika, virkkoi vanha Fournier.
Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja sitten sanoneet.