Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja taisinpa uskoakin nähneeni.

XVI

HÄN LASKI KÄTENSÄ PÄÄLAELLENI

Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä, nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla, ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli alakuloinen.

Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona; hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä helmikuun 24 p:nä 1848.

Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme, poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa, Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä, jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista, joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan, kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän; pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä, ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:

— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!

Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä, puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa. Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille, joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi puettuna palatsin ullakolla.

Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui lopuksi tämän huomautuksen:

— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan. Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.