Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä, näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820, peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.
Sotavanhuksen nenä ja leuka muistuttivat hummerin saksia. He juttelivat.
— Mennään, sanoi minulle Mélanie.
Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.
Hän ei puhunut, vaan lauloi. Hän lauloi tai paremmin sanoen hyräili:
Saisin olla saniainen.
XIX
ROUVA LAROQUE JA GRANVILLEN PIIRITYS
Rouva Laroque asui tyttärensä Thérèsen ja papukaijansa Navarinon kanssa huoneistossa, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän asuntomme, pihan perällä. Minä näin hänet huoneestani ja toisinaan vuoteestanikin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat terveet ja ryppyiset kuin kellarissa säilytetyt omenat ilmaantuivat näkyviini intiankrassin ympäröiminä, neilikkaruukun ja pagodimaisen papukaijahäkin välissä, niinkuin ne kelpo emännät, joita vanhat flaamilaiset mestarit ovat kuvanneet ikkunankomeroissa kukkien keskellä. Joka lauantai, kun oli nautittu illallinen, joka silloin päättyi kello kuuden tienoissa, äitini otti harsohuivinsa ja vei minut kerallaan pihan toiselle puolelle viettämään iltaa rouva Laroquen ja hänen tyttärensä seurassa. Laukussa hänellä oli käsityö, sillä hänen tarkoituksensa oli kutoa tai kirjaella naapurien luona. Toiset saman perheen vieraat menettelivät samoin noudattaen kuningasvallan ajoilta polveutuvaa tapaa, joka ei suinkaan ollut poroporvarillinen ja vähäpätöisille henkilöille ominainen, kuten nykyjään saattaisi otaksua, vaan jota Ludvig XVI:n aikana noudatti kaikkein ylhäisin seurapiiri, joka ylhäisyydestään huolimatta ei ollut suinkaan ankaran pidättyväinen. Ludvig XVI:n aikana kaikkein ylhäissäätyisimmätkin naiset purkivat lankaa toistensa seurassa. Rouva Vigée-Lebrun kertoo muistelmissaan, kuinka hän emigration aikana, ollessaan Wienissä kreivitär Thounin vieraana istuutui pöytään, jonka ympärillä prinsessat ja hovinaiset tekivät käsitöitään. En kerro tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, että uskottaisiin äitini ja minun lähteneen kerran viikossa prinsessain vieraiksi.
Rouva Laroque oli sangen yksinkertainen vanha nainen, mutta erittäin uuttera, kärsivällinen ja hellämielinen ja varustettu käytännöllisellä viisaudella, joka oli kestänyt onnen samoinkuin onnettomuudenkin koettelemukset. Häneen sisältyi melkein kokonainen vuosisata Ranskan elämää ja kaksi aikakautta toisiinsa yhtyneinä ja sulautuneina, niinkuin oli laita hänenlaistensa naisten, jotka Davidin sabinitarten tavoin syöksyivät taistelevien joukkoon.