Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin järkevästi:
— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?
Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä, liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja valkoisenkirjavan lehmän.
III
ALPHONSINE
Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset. Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan viehättävän luontevina.
Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat pääsivät juttusille.
— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine syleillen minua.
Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa, olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta, jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.
Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja vuodattaa kyyneliä.