Hänen näin puhuessaan erakko tarkasteli häntä.

— Ettekö olekin, sanoi hän vihdoin, Trinqueballen piispa, tuo suuri ja pyhä Nikolaus, jonka töitä ja hyveitä laajalti ylistetään?

Kun pyhä piispa oli tehnyt myönnytyksen merkin, heittäytyi erakko hänen jalkoihinsa.

— Herra, minun on kiittäminen teitä sieluni autuudesta, jos, kuten toivon, sieluni on löytänyt armon Jumalan tykönä.

Nikolaus nosti hänet lempeästi pystyyn ja kysyi häneltä:

— Veljeni, miten on minulla ollut onni toimia sinun sielusi pelastukseksi?

— Kun kaksikymmentä vuotta sitten, vastasi erakko, olin majatalon pitäjänä eräällä metsäkulmalla, näin eräänä päivänä kedolla kolme pientä, kiertelevää lasta; houkuttelin heidät talooni, juotin heille viiniä, surmasin heidät heidän nukkuessaan, paloittelin heidät ja panin heidät suolaan. Herra, joka näki teidän ansionne, herätti heidät kuolleista teidän välityksellänne. Nähdessäni heidän nousevan suolatiinusta, jäykistyin kauhusta; teidän hurskaasta toivotuksestanne sydämeni pehmeni; tunsin terveellistä katumusta ja paeten ihmisiä tulin tälle vuorelle, jossa siitä asti olen pyhittänyt päiväni Jumalalle. Hän vuodatti rauhan sydämeeni.

— Mitä, huudahti pyhä piispa, te olette tuo julma Garum, ja niin hirveään rikokseen vikapää! Ylistän Jumalaa siitä, että hän antoi teille sydämen rauhan tuon kauhistavan murhan jälkeen, pantuanne kolme lasta suolatiinuun kuten porsaat; mutta minun laitani on valitettavasti toinen; siitä hyvästä, että pelastin heidät tiinusta, on elämäni ollut täynnä vastusta ja vaivaa, sieluni on täyttynyt katkeruudella, ja piispan-urani on tyystin turmeltunut. Pyhän yhteisen seurakunnan isä on pannut minut viralta ja julistanut minut pannaan. Minkätähden on minua näin julmasti rangaistu tuosta teosta?

— Ylistäkäämme Jumalaa, sanoi Garum, älkäämmekä vaatiko häneltä mitään selitystä.

Suuri ja pyhä Nikolaus rakensi omin käsin itselleen majan Garumin majan viereen ja päätti siellä päivänsä rukouksissa ja katumuksen harjoituksissa.