Mutta hän vastasi tähän puheeseen ainoastaan kimakalla vingahtelulla ja surkealla ulvonnalla.
Pian oli koko Trinqueballen kaupunki täynnä alastomia miehiä ja naisia, jotka kulkivat nelinkontin ja haukkuivat; he nimittivät itseään edeniläisiksi ja tahtoivat palauttaa maailman siihen täydellisen viattomuuden tilaan, joka siinä vallitsi ennen Aatamin ja Eevan onnetonta luomista. Dominikaanimunkki Gilles Caquerolle, Trinqueballen yliopiston, kaupungin ja maaseurakunnan yli-inkvisiittori, tuli levottomaksi tästä uudesta villityksestä ja alkoi ahkerasti vainota sitä. Hän määräsi mitä täsmällisimmässä äänilajissa, omalla sinetillään sinetöidyssä kirjelmässä herra piispa Nikolauksen vangitsemaan, kytkemään, kuulustelemaan ja tuomitsemaan nämä Jumalan viholliset ja etenkin heidän pääjohtajansa, erään fransiskaanimunkin nimeltä Sulpice ja Miranda-nimisen pahamaineisen naisen. Suuri ja pyhä Nikolaus hehkui samaa intoa Kirkon yhteyden puolesta eikä mitään sen palavammin halunnut kuin harhaoppisuuden hävittämistä; mutta hän rakasti hellästi sisarentytärtään. Hän piiloitti hänet piispalliseen palatsiinsa ja kieltäytyi antamasta häntä inkvisiittori Caquerollen käsiin, joka silloin ilmiantoi hänet paaville levottomuuksien aiheuttajana ja erään erittäin inhoittavan uuden opin levittäjänä. Paavi lähetti käskykirjeen Nikolaukselle, jossa hän vaati tätä viivyttelemättä luovuttamaan rikollisen naisen laillisten tuomarien käsiin. Nikolaus ei ollut ymmärtävinään käskyn tarkoitusta, vakuutti kuuliaisuuttaan eikä totellut. Paavi sinkahutti häntä vastaan silloin pullan Maleficus pastor, jossa tuota kunnianarvoisaa piispaa syytettiin tottelemattomuudesta, harhaoppisuudesta, salavaimoisuudesta, sukurutsauksesta, kansan villitsemisestä ja jossa häntä nimitettiin vanhaksi akaksi, itserakkaaksi höperöksi, sekä annettiin hänelle mitä ankarin varoitus.
Täten siis piispa viattomasti teki itsensä syylliseksi voimatta silti auttaa rakasta sisarentytärtään. Kuningas Berlu, jota uhattiin Kirkon pannalla, ellei hän auttaisi Kirkkoa edeniläisten vainoamisessa, lähetti Trinqueballen piispakuntaan asestettuja miehiä, jotka raastoivat Mirandan ulos piilopaikastaan; hänet raahattiin inkvisiittori Caquerollen eteen ja heitettiin sitten syvään vankityrmään; ravinnokseen sai hän leipää, joka liikeni vanginvartijain koirilta; mutta eniten murhetutti häntä se seikka, että hänen ylleen oli väkisin puettu vanha hame ja päähine ja että hän senvuoksi pelkäsi ehkä tekevänsä syntiä. Mutta Sulpice pääsi livahtamaan pakoon Pyhän Laitoksen käsistä.
Hänen onnistui pelastua Mambourniaan ja sai siellä turvapaikan eräässä tämän valtakunnan luostarissa, jossa hän taas perusti uusia entistä vaarallisempia lahkokuntia.
Mutta harhaoppi vainoista ja vaaroista vain vahvistuen ja yltyen levisi turmaa tuottavana yli koko Vervignolen. Pitkin valtakuntaa saattoi nähdä kedoilla ja niityillä tuhansia alastomia miehiä ja naisia, jotka söivät ruohoa, ammuivat, mylvivät, mölisivät, määkivät ja hirnuivat ja iltaisin tunkeilivat talleissa ja navetoissa ja kilpailivat sijasta ja seimestä hevosten, härkien ja lampaiden kanssa. Inkvisiittori lähetti näistä kauheista häpeällisyyksistä ilmoituksen Pyhälle isälle tehden samalla tiettäväksi, että paha vain tulisi lisääntymään, niin kauan kuin edeniläisten suojelija, tuo inhoittava Nikolaus, saisi olla pyhän Cromanderiuksen istuimella. Tämän tiedonannon perusteella paavi sinkahutti Trinqueballen piispaa vastaan pullan Deterrima quondam, jolla hän erotti hänet piispan toimesta ja julisti hänet pannaan.
VI.
Jeesuksen Kristuksen sijaisen kiroamana, katkeruuden ja tuskan murtamana pyhä Nikolaus, tuo Jumalan mies, astui kaipauksetta alas kuuluisalta istuimeltaan ja jätti samalla ikuisiksi ajoiksi Trinqueballen kaupungin, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut hänen piispallisten hyveittensä ja apostolisen toimintansa todistajana. Läntisessä Vervignolessa on korkea vuori, jonka huiput ovat ikuisen lumen peittämät; sen kylkiä myöten pulppuaa keväisin vaahtoavia ja kohisevia putouksia, jotka täyttävät taivaansinisellä vedellä kaikki laakson ojat ja purot. Täällä alhaalla, jossa viihtyy lehtikuusi, arbuusi ja pähkinäpuu, eli erakkoja puiden hedelmillä ja maidolla. Tuon vuoren nimi on Vapahduksen vuori. Pyhä Nikolaus päätti paeta sinne ja itkeä siellä, kaukana maailman pauhusta, omia ja muiden syntejä.
Hän alkoi kiivetä vuorta ylöspäin etsien jotakin sellaista yksinäistä paikkaa, johon hän voisi rakentaa majansa. Kun hän oli saapunut pilvien yläpuolelle, jotka melkein aina leijuivat kallioiden kupeilla, näki hän muutaman pienen majan kynnyksellä vanhuksen, joka paraikaa murensi leipää kesylle vuohelle. Hänen viittapäähineensä oli vedetty otsalle, niin että kasvoista ei näkynyt muuta kuin nenän pää ja pitkä, valkea parta.
Pyhä Nikolaus, Jumalan mies, tervehti häntä näillä sanoilla:
— Kauha olkoon kanssanne, veljeni.