Sulpice kuunteli tätä puhetta murheellisella sydämellä, sellaisella sielun yksinkertaisella antaumuksella ja alistuvaisuudella, että se liikutti suuren ja pyhän Nikolauksen kyyneliin saakka.

— Minä surkuttelen, inhoan, tuomitsen, kiroan, kauhistun, kammoan kaikkia rikoksiani, entisiä, nykyisiä ja tulevia, minä hylkään ne, minä luovun niistä, sanoi hän; minä alistun Kirkon valtaan täydellisesti ja kokonaan, tykkänään ja perinjuurisesti, puhtaalla ja yksinkertaisella mielellä; minulla ei tule olemaan muuta uskoa kuin sen usko, ei muuta oppia kuin sen oppi, ei muuta uskontunnustusta kuin sen hyväksymä; en näe, en kuule, en aisti enää muuten kuin sen kautta. Jos se vaikka väittäisi minulle, että tuo kärpänen, joka juuri istuutui diakoni Modernuksen nenälle, on kameeli, niin viipymättä, vastustelematta, kiistelemättä ja napisematta, empimättä ja epäilemättä minä uskoisin, julistaisin, todistaisin, tunnustaisin vaikka kidutuspenkillä ja kuolemaani asti, että diakoni Modernuksen nenälle istahtanut elukka todellakin on kameeli. Sillä Kirkko on totuuden lähde ja minä en ole muuta kuin kurja erheiden tyyssija.

— Olkaa varuillanne, isäni, sanoi Modernus. Sulpice voi yksin kirkollisessa alistumisessaankin mennä yli rajain harhaoppisuuteen asti. Ettekö näe, että hän tunnustaa kääntymisensä melkein raivolla, suonenvedontapaisesti, hurjan kiihkoisesti? Hän suorastaan upottautuu alistumisen syvyyteen. Onko tuo nyt oikea tapa alistua? Hän hävittää itsensä, tekee itsemurhan sen käsissä.

Mutta piispa nuhteli diakoniaan tuollaisesta puheesta, joka oli niin kokonaan vastakkaista kristillisen rakkauden käskyille, ja lähetti nuoren munkkikokelaan Trinqueballen kerjäläismunkkien noviisiosastoon.

Mutta jo vuoden päästä nämä munkit, jotka siihen asti olivat olleet niin nöyriä ja hiljaisia, olivat mitä hirvittävimpien erimielisyyksien raatelemia; tuhannet erheet ja katolilaisen totuuden vääristelyt raivosivat heidän keskuudessaan täyttäen heidän päivänsä levottomuudella ja heidän sielunsa kapinallisilla ajatuksilla. Tällaista myrkkyä uhosi Sulpice noiden hyvien veljien piiriin. Hän nousi aivan julkisesti esimiehiään vastaan väittäen, ettei enää ollut olemassa mitään oikeaa paavia, senjälkeen kun kirkon päämiehen vaalia ei enää ihmetöillä vahvistettu, eikä oikeata Kirkkoakaan, senjälkeen kun kristityt olivat lakanneet seuraamasta apostolien ja ensimäisen seurakunnan elämäntapoja; että ei ollut kiirastulta; että ei ollut tarpeellista ripittää itseään papille, jos kerran ripitti itsensä Jumalalle; että ihmiset menettelivät väärin käyttäessään kulta- ja hopearahaa ja että heidän olisi tullut tehdä yhteiseksi koko maapallon omaisuus. Nämä inhoittavat periaatteet, joita hän ajoi voimainsa takaa herättäen toiselta puolen vastustusta, toiselta hyväksymistä, saivat aikaan ennenkuulumattomia häväistysjuttuja. Sitten rupesi Sulpice saarnaamaan oppia täydellisestä puhtaudesta, jota ei mikään voi tahrata, ja silloin tuo hyvien veljien luostari muuttui suorastaan apinahäkin kaltaiseksi. Ja tämä rutto ei suinkaan pysynyt luostarin muurien sisällä. Sulpice kulki saarnaten ympäri kaupunkia. Hänen kaunopuheliaisuutensa, se sisäinen tuli, joka hänestä leimusi, hänen elämänsä yksinkertaisuus, hänen mitään pelkäämätön rohkeutensa, kaikki tuo liikutti sydämiä. Tämän uskonnon-uudistajan äänen kaikuessa tuo vanha, pyhän Cromaderiuksen perustama ja pyhän Gibbosinen suojaama uskokunta hajosi epäjärjestykseen ja riitaisuuksiin; kaupungissa tapahtui yöllä ja päivällä kaikenlaisia jumalattomia tihutöitä ja villityksiä. Turhaan suuri ja pyhä Nikolaus neuvoi, kehoitti, uhkasi ja ruoski lampaitaan. Pahan valta kasvoi lakkaamatta ja surullisinta oli huomata, että tartunta ulottui myös rikkaisiin porvareihin, aatelisiin ja pappeihin yhtä paljon kuin köyhiin käsityöläisiin ja alempaan kansaan, ja etupäässä juuri edellisiin.

Eräänä päivänä kun Jumalan mies juuri tuomiokirkon kappelissa sydämessään huokaili Vervignolen kirkon kurjaa tilaa, herätti hänet tästä mietiskelystä omituinen ulvonta, ja hän näki edessään aivan alastoman, nelinkontin ryömivän naisen, riikinkukonsulka häntänään. Tämä lähestyi haukkuen ja korahdellen ja tuon tuostakin nuolaisten maata kielellään. Hänen vaalea tukkansa oli loan peitossa ja koko hänen ruumiinsa yltä päältä liassa. Ja pyhä piispa Nikolaus tunsi tässä onnettomassa olennossa sisarentyttärensä Mirandan.

— Mitä teetkään, tyttäreni? huudahti hän. Miksi olet riisuutunut alasti ja miksi kävelet polviesi ja käsiesi varassa? Etkö häpeä?

— En, enoni, en häpeä ollenkaan, vastasi Miranda lempeästi. Päinvastoin häpeäisin jokaista toisenlaista esiintymistapaa ja käyttäytymistä. Näin juuri on oltava ja elettävä, jos tahtoo olla Jumalalle mieliksi. Pyhä veli Sulpice on opettanut minua näin käyttämään itseäni, jotta olisin eläinten kaltainen, jotka ovat lähempänä Jumalaa, sentähden että niillä ei ole mitään syntiä. Ja niin kauan kuin pysyn tässä olotilassa, jossa nyt näette minut, ei ole vaaraa siitä, että tekisin syntiä. Tulen pyytämään teitä, enoni, kaikessa laupeudessa ja rakkaudessa, tekemään samoin kuin minä; sillä ette tule autuaaksi muuten. Riisukaa yltänne vaatteet, minä rukoilen teitä, ja ottakaa päällenne eläinten muoto, jossa Jumala vielä ilolla tuntee oman, turmeltumattoman kuvansa. Annan teille tämän kehoituksen pyhän veli Sulpicen ja niin muodoin itse Jumalan tahdosta, sillä pyhä veljemme on perillä Herran salatuista tarkoituksista. Riisuutukaa alastomaksi, enoni, ja tulkaa kanssani, jotta näyttäytyisimme kaikelle kansalle sen pyhitykseksi ja ylösrakennukseksi.

— Voinko uskoa silmiäni ja korviani? huokaili pyhä piispa nyyhkytysten tukehtamalla äänellä. Minulla oli kukoistavan kaunis, hyveellinen ja hurskas sisarentytär; ja nuo kolme lasta, jotka pelastin suolatiinusta, ovat saattaneet hänet tähän kurjaan ja säälittävään tilaan, jossa nyt näen hänet. Yksi ryöstää häneltä kaiken omaisuuden, tuon almujen aarre-aitan, köyhien perintöosan; toinen riistää häneltä kunnian; kolmas tekee hänet harhaoppiseksi.

Ja hän heittäytyi maahan kivipermannolle syleillen sisarentytärtään ja rukoillen häntä luopumaan tuosta niin syvästi paheksuttavasta elämästä ja kyynelin vannottaen häntä pukemaan päälleen ja kävelemään jaloillaan niinkuin Jeesuksen Kristuksen verellä lunastetun ihmis-olennon sopi.