Seuraavana päivänä, kun hän juuri parhaillaan valmistautui messuamaan tuomiokirkossa, näki hän sakaristoon marssivan kolme juutalaista; ne olivat Seligmann, Issaskar ja Meyer, jotka vihreä hattu päässään ja pyörökaulus hartioilla erittäin kohteliaasti ja nöyrästi ojensivat hänelle Robinin heille siirtämät sitoumuspaperit. Ja kun tuo kunnianarvoisa kirkonisä ei voinut niitä maksaa, kutsuivat he sisään parisenkymmentä kantajaa, jotka olivat varustetut koreilla, säkeillä, tiirikoilla, rattailla, köysillä ja tikapuilla ja alkoivat samassa sen pitempiä siekailematta murtaa auki pyhiä lippaita, arkkuja ja alttarikaappeja. Pyhä mies heitti heihin silmäyksen, joka olisi surmannut kolme kristittyä. Hän uhkasi heitä ankaralla rangaistuksella, joka tässä ja tulevassa maailmassa kohtaa kaikkia pyhäinhäväisijöitä; hän selitti heille, kuinka yksin jo heidän pelkkä läsnäolonsakin sen Jumalan huoneessa, jonka he olivat ristiinnaulinneet, oli omiaan vetämään taivaan tulen heidän kiireelleen. He kuuntelivat häntä erinomaisella tyyneydellä niinkuin ainakin sellaiset henkilöt, joille pannaanjulistus, hylkivä häväistys, herja ja kirous on jokapäiväistä leipää. Silloin hän rupesi heitä hellyttämään pyynnöillä ja rukouksilla, hän lupasi heille maksaa, niin pian kuin hän suinkin voisi, kaksin- ja kolmenkertaisesti, kymmenkertaisesti, satakertaisesti, sen velan, jonka perijöitä he olivat. He pyysivät kohteliain sanoin anteeksi, etteivät he voineet lykätä toistaiseksi tätä pientä toimitustaan. Piispa uhkasi soittaa hätäkelloa, hätyyttää ja yllyttää heitä vastaan kansan, joka tappaisi heidät kuin koirat nähdessään heidän raastavan, häväisevän ja ryöväävän ihmeitä tekeviä kuvia ja pyhäinjäännöksiä. He osoittivat hymyillen asestettuihin oikeudenpalvelijoihin, jotka vartioivat heitä. Kuningas Berlu suojeli heitä, sentähden että he lainasivat hänelle rahaa.
Tämän nähdessään ja huomatessaan vastustelemisensa kapinaksi esivaltaa vastaan pyhä piispa muisteli Häntä, joka asetti paikoilleen Malkuksen korvan, ja alistui mykkänä kohtaloonsa katkerain kyynelten vieriessä hänen silmistään. Seligmann, Issaskar ja Meyer raahasivat pois kaikki kalleilla kivillä, smaragdeilla ja hohtokivillä koristetut kulta-arkut, maljan, lyhdyn, laivan ja tornin muotoiset pyhät lippaat, alabasteriset, kullalla ja hopealla kehystetyt irtoalttarit, Limogesin ja Reinin taitavimpain silaajain lasittamat kirstut, alttariristit, norsunluuveistoksilla ja antiikkisilla kameijoilla peitetyt evankeliumikirjat, viinipuun köynnöksillä koristetut liturgiset kaiteet, siipitaulut, vihkivesimaljat, kynttilänjalat, lamput, joiden pyhän valon he puhalsivat sammuksiin ja joiden siunatun öljyn he kaatoivat lattialle; lisäksi: jättiläisseppeleitä muistuttavat kynttiläkruunut, merenkullalla ja helmillä kirjaillut rukousnauhat, pyhät ehtoollisastiat, öylättirasiat, kalkit, rippileipälautaset, suitsutusvehkeet, alttarikannut, lisäksi lukemattomia uskovaisten lahjoja, hopeaisia käsiä, käsivarsia, jalkoja, silmiä, suita, sisälmyksiä, sydämiä ja kuningas Sidocin nenän ja kuningatar Blandinen rinnan ja hänen ylhäisyytensä pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen ensimäisen apostolin ja Trinqueballen jalon suojeluspyhän, raskaasta kullasta muovatun pään. Kaiken lopuksi veivät he vielä pyhän rouva Gibbossinen ihmeitä tekevän kuvan, jota Vervignolen kansa ei koskaan vielä ollut turhaan huutanut avukseen ruton, nälän ja sodan raivotessa. Tämä hyvin vanha ja kaikkea kunnioitusta ansaitseva kuva oli tehty seetripuiseen alustaan kiinnitetyistä lehtikultaliuskoista ja kauttaaltaan peitetty sorsanmunan suuruisilla jalokivillä, jotka levittivät ympärilleen punaista, keltaista, sinistä, sinipunaista ja huikaisevan valkoista säteilyä. Jo kolmesataa vuotta olivat sen kultakasvoista tuijottavat, suur-avoimet emaljisilmät herättäneet Trinqueballen asukkaista sellaista kunnioitusta, että he näkivät sen öisin unissaankin, loistavana ja hirvittävänä, uhkaamassa heitä mitä julmimmilla rangaistuksilla, jos he vain laiminlöisivät antaa sille riittävän määrän valoa ja kultarahoja. Pyhä Gibbosine huokaili, värisi, horjahteli jalustallaan ja antoi vastustelematta kuljettaa itsensä ulos basilikasta, jossa se ikimuistoisista ajoista alkaen oli ollut kaikkien pyhiinvaeltajien johtotähtenä.
Kirkonraastajavarkaiden lähdettyä nousi pyhä Nikolaus-piispa tuolle häväistylle alttarille ja siunasi Herramme Vapahtajamme veren vanhassa ja aivan kolhiutuneessa, saksanhopeaisessa maljapahaisessa. Ja hän rukoili kaikkien vaivattujen ja murheellisten ja etenkin Robinin puolesta, jonka hän Jumalan tahdosta oli pelastanut suolatiinusta.
V.
Vähän aikaa sen jälkeen kuningas Berlu voitti mambournialaiset suuressa tappelussa. Hän ei ensin ollut itsekään selvillä siitä, sentähden että sotajoukkojen taistelut tapahtuvat aina kovin sekasortoisesti, ja myös sentähden, että vervignolelaiset olivat jo kaksisataa vuotta tottuneet olemaan voittamatta. Mutta mambournalaisten päätäpahkainen ja epäjärjestynyt pako valkaisi asiain onnellisen tilan. Siksi hän, sensijaan että olisi antanut peräytymiskäskyn, hyökkäsi vihollista takaa-ajamaan ja valloitti takaisin puolet valtakuntaansa. Voitokas armeija astui sisään Trinqueballeen, joka sen kunniaksi oli ylt'yleensä liputettu ja kukitettu, ja teki tässä Vervignolen kuulussa pääkaupungissa paljon väkivallan töitä, ryöstöjä, murhia ja muita julmuuksia; sotamiehet sytyttivät tuleen useita taloja, ryöstivät temppeleitä ja veivät tuomiokirkosta sen viimeisenkin, mikä juutalaisten jäliltä sinne vielä oli jäänyt ja joka, totta puhuen, oli sangen vähän. Maxime, joka paljon oli myötävaikuttanut lopulliseen voittoon ja josta sillaikaa oli tullut ritari ja kapteeni, tunkeutui ensimäisten joukossa kaupunkiin ja lähti heti suoraapäätä Sävelniekkojen talolle, jossa asui kaunis Miranda, jota hän ei ollut nähnyt sitten sotaan lähtönsä. Hän tapasi hänet huoneestaan rukkinsa äärestä ja syöksyi häneen käsiksi sellaisella raivolla, että tämä nuori neiti kadotti viattomuutensa, niin, voipa sanoa, aivan huomaamattaan. Ja kun hän vihdoin tointui hämmästyksestään ja huudahti: "Mutta tekö se olettekin, herra Maxime? Mitä ihmettä te teette?" ja alkoi valmistua työntämään luotaan ahdistajaa, silloin Maxime jo marssi kaikessa rauhassa katua alas kohennellen kuntoon haarniskaansa ja vilkuillen uusia tyttöjä.
Kentiespä ei hän olisikaan koskaan tiennyt mitään tästä solvauksesta, ellei, joku aika senjälkeen kun se oli tapahtunut, hän olisi tuntenut tulevansa äidiksi. Siihen aikaan oli Maxime sotaretkellä Mambourniassa. Koko kaupunki sai tietää hänen häpeänsä; hän uskoi sen myös suurelle ja pyhälle Nikolaukselle, joka tämän hämmästyttävän uutisen kuultuaan kohotti katseensa taivaaseen ja sanoi:
— Herra, sitäkö varten sinä pelastit suolatiinusta tuon lapsen, jotta hän raatelevan suden tavoin söisi karitsani? Sinun viisautesi on ihailtava, mutta sinun tiesi ovat hämärät ja tarkoitusperäsi ihmisjärjeltä salatut.
Samana vuonna muuanna sunnuntaipäivänä heittäytyi Sulpice pyhän piispan jalkoihin.
— Jo lapsesta alkaen, sanoi hän, on hartain toivoni aina ollut pyhittää elämäni Herralle. Sallikaa minun, oi isäni, astua munkilliseen säätyyn ja liittyä Trinqueballen kerjäläisveljesten luostarikuntaan.
— Poikani, vastasi hänelle tuo hyvä ja pyhä Nikolaus, ei ole sen parempaa säätyä kuin munkin. Onnellinen se, joka pysyy luostarin varjossa, turvassa maailman myrskyiltä! Mutta mitä hyödyttää paeta myrskyä, jos on myrsky omassa povessa? Miksi teeskennellä ulkonaista nöyryyttä, jos kuitenkin rinnassaan kantaa synnillisen ylpeää sydäntä? Miksi verhoutua kuuliaisuuden kaapuun, jos sielu kuitenkin kapinoi? Olen nähnyt sinun, poikani, lankeavan useampaan erhetykseen kuin Sabellius, Arius, Nestorius, Eutykhes, Manes ja Pelagius yhteensä ja jo ennen kahtakymmentä ikävuottasi toistavan itsessäsi kaikki kahdentoista vuosisadan harhakuvitelmat. Totta puhuen et kylläkään erittäin itsepäisesti pidä kiinni mistään erikoisesta, mutta juuri tuo alituinen oppien peruuttaminen todistaa oikeastaan vähemmän alistuvaisuutta pyhää Kirkko-äitiämme kohtaan kuin halua rientää erhetyksestä toiseen, manikealaisuudesta sabellinilaisuuteen, albilaisten rikoksista valdolaisten häpeällisiin menoihin.