IV.
Tähän aikaan juuri täytti Miranda seitsemännentoista ikävuotensa. Hän oli kaunis- ja sorjarakenteinen. Jonkinlainen puhtauden ja vilpittömän viattomuuden ilme verhosi hänet kuin huntu. Hänen pitkät silmäripsensä, jotka ikäänkuin aidan tavoin varjostivat hänen sinisilmiään, ja hänen lapsellisen pieni suunsa olivat kuin takeina siitä, ettei paha löytäisi mitään sisäänpääsyä tähän neitseelliseen sieluun. Hänen korvansa olivat niin pienoiset, hienot, niin soman huolekkaasti muovaillut ja herkkäviivaiset, että rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet kuiskia niihin muuta kuin viattomia puheita. Ei ketään neitoa koko Vervignolessa kohdeltu niin suurella kunnioituksella eikä kukaan ollut enemmän sen arvoinen, sillä hän oli ihailtavan vilpitön, uskovainen ja aseeton.
Hurskas Nikolaus-piispa, hänen enonsa, rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän ja oli kiintynyt häneen enemmän kuin mitä yleensä on lupa kiintyä luotuihin olentoihin. Epäilemättä hän rakasti häntä Jumalassa, mutta kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti; Miranda oli hänen sielunsa ilo; hän rakasti omaa rakkauttaan; se oli hänen ainoa heikkoutensa. Itse pyhimyksetkään eivät aina voi katkoa kaikkia lihan kahleita. Nikolaus rakasti sisarentytärtään puhtaasti, kuitenkin tuntien siitä erikoista mielihyvää. Seuraavana päivänä senjälkeen kun hän oli saanut tiedon Robinin vararikosta lähti hän surun ja levottomuuden raskauttamana Mirandan luo puhuakseen hänelle hurskautta, sillä piispa oli hänelle isän sijassa ja oli hän myös ottanut huolehtiakseen hänen opillisesta kehityksestään.
Miranda asui kaupungin kukkulalla eräässä talossa, jota nimitettiin Sävelniekkojen taloksi, sentähden että sen päätyyn oli kuvattu erilaisia soittimia käytteleviä ihmisiä ja eläimiä. Erittäin huomattavia olivat aasi, joka puhalsi huilua, ja filosofi, joka helisti symbaleja, tunnusmerkkeinään pitkä parta ja kirjoitusneuvot. Ja jokainen selitti näiden olentojen merkityksen omalla tavallaan. Se oli todellakin kaupungin kaunein talo.
Piispa tapasi sisarentyttärensä ylösalaisin käännetystä huoneesta. Hapset hajallaan ja kyyneleissään kylpien hän istui lattialla avonaisen ja tyhjän arkun ääressä kyyryllään.
Pyhä Nikolaus kysyi häneltä syytä tähän tuskaan ja sekamelskaan, joka vallitsi hänen ympärillään. Silloin Miranda nostaen epätoivoisen katseensa maasta kertoi hänelle huoaten ja itkien, että Robin, tuo suolatiinusta pelastettu Robin, tuo kiltti Robin oli niin monesti sanonut hänelle, että jos hän vain haluaisi jotakin pukua, koristusta tai helyä, niin hän kernaasti lainaisi rahaa sen ostamiseen, ja siksi oli hän usein turvautunut hänen hyvätahtoisuuteensa, joka näytti aivan tyhjentymättömältä, mutta että nyt, samana aamuna, eräs Seligmann-niminen juutalainen oli tullut hänen luokseen neljän oikeuden valvojan kanssa ja oli esittänyt hänelle ne tunnusteet, jotka hän oli antanut Robinille, ja että, kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa niitä, hän oli vienyt kaikki hameet, hiuskoristeet ja helyt, mitä hänellä oli.
— Hän vei, sanoi hän itkien ja valittaen, minun liivini ja minun kultakirjailuilla somistetut sametti- ja pitsihameeni, minun timanttini, smaragdini, safiirini ja sinikiveni, minun ametistini, rubiinini, granaattini ja turkoosini; hän vei minun lasitetuilla enkelinpäillä koristetun suuren timanttiristini, minun suuren käätyni, jossa oli kaksi riviä timantteja, kolme hiomatonta jalokiveä ja kuusi päärlysolmua; hän vei minun kauniin kultaketjuni, jossa oli kolmetoista riviä timantteja ja kaksikymmentä soikeaa, erinomaisen hienosti kiinnitettyä helmeä…!
Ja voimatta enää jatkaa pitemmältä hän puhkesi jälleen nyyhkytyksiin.
— Tyttäreni, vastasi piispa, kristitty neitsyt on tarpeeksi koristettu, silloin kun hänellä on kainous kaulanauhanaan ja puhtaus vyösolkenaan. Kuitenkin oli teille soveliasta, kun kerran olette jalosukuisesta ja mainehikkaasta perheestä syntyisin, myös kantaa timantteja ja päärlyjä. Teidän koristeenne olisivat olleet köyhien aarreaitta, ja minä surkuttelen suuresti, että ne on teiltä ryöstetty.
Hän vakuutti Mirandalle vielä, että hän varmasti joskus saisi ne takaisin tässä maailmassa tai tulevassa; hän puhui hänelle kaikkea sellaista, mikä suinkin saattoi lievittää hänen suruaan ja rauhoittaa hänen mieltään; näin lohdutti piispa häntä. Sillä Mirandalla oli hellä sielu, joka kaipasi lohdutusta. Mutta sangen raskaalla mielellä palasi pyhä Nikolaus kotiinsa.