— Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit minulle tämän nuorukaisen, joka on kuin kova tahko kärsivällisyyteni ja rakkauteni teroittamiseksi.
Sillaikaa kuin nämä kaksi suolatiinusta päästettyä lasta tuottivat pyhälle Nikolaukselle näin paljon murhetta, oli kolmas hänelle edes jonkunlaisena lohdutuksena. Robin ei ollut väkivaltainen teoissaan eikä ylivoimainen ajatustensa puolesta. Hän ei ollut paksu ja verevä niinkuin kapteeni Maxime eikä myöskään rohkean ja vakavan näköinen niinkuin Sulpice. Hän oli ulkomuodoltaan pienikokoinen, kelmeäihoinen, kurttuinen, kokoonpainunut, käytökseltään nöyrä ja kunnioittava ja hän teki piispalle ja kirkonmiehille paljon kelpo palveluksia auttamalla klerkkejä pitämään laskua piispallisista tuloista; hän osasi rautalankaan pujoteltujen helmien avulla suorittaa monimutkaisia laskelmia, myöskin hän kertoi ja jakoi lukuja ilman kynää ja rihvelitaulua, suoraan päässään, niin nopeasti ja virheettömästi, että mikä vanha raha-asioitsija ja laskumestari hyvänsä olisi voinut häntä kadehtia. Hänestä oli suuri ilo pitää diakoni Modernuksen kirjoja, joka, ollen jo vanhanpuoleinen, sekaantui usein numeroissa ja nukahti pulpettinsa ääreen. Auttaakseen herra piispaa ja hankkiakseen hänelle rahaa ei hän säästänyt itseltään minkäänlaisia vaivoja; panttaajilta hän oppi laskemaan, paljonko yksinkertaiset ja yhdistetyt korot jollekin rahasummalle tekivät päivittäin, viikottain, kuukausittain ja vuosittain; hän ei peljännyt myöskään käydä Ghetton tummien kujien varsilla asuvain likaisten juutalaisten puheilla oppiakseen heiltä erilaisten metallien ja kalliiden kivien arvot ja taidon raaputtaa rahoja. Kiitos olkoon pienen omaisuuden, jonka hän kuin ihmeen kautta oli hankkinut itselleen, hän saattoi ottaa osaa kaikkiin Vervignolessa, Mondousianessa ja aina Mambourniassa asti pidettyihin markkinoihin, turnajaisiin, rukoushetkiin ja juhlatilaisuuksiin, joihin tulvasi kristikunnan kaikista osista mitä erilaisinta väkeä, talonpoikia, porvareita, pappeja ja aatelisia; hän harjotti niissä rahanvaihtoa ja palasi joka kerta kotiin vähän rikkaampana kuin mitä oli lähtenyt. Sulpice ei tuhlannut ansaitsemaansa rahaa, vaan toi sen aina herra piispalle.
Pyhä Nikolaus oli hyvin vieraanvarainen ja antelias; hän tuhlasi omaa ja Kirkon omaisuutta pyhiinvaeltajien eväihin ja öylätteihin ja kaikkien onnettomien auttamiseen. Sentähden hän olikin ainaisessa rahan tarpeessa; ja hän oli hyvin kiitollinen Robinille siitä innosta ja taidosta, jolla tuo nuori rahastonhoitaja hankki hänelle tarvittavat summat. Mutta rahapula, johon piispa oli joutunut anteliaisuutensa ja tuhlaavaisuutensa vuoksi, kävi yhä tuntuvammaksi yhteisen onnettomuuden aikana. Sota, joka raivosi Vervignolessa, saattoi myös Trinqueballen kirkon vararikon partaalle. Sotamiehet hävittivät maata kaupungin ympärillä, ryöstivät taloja, kiskoivat lunnaita talonpojilta, ajoivat kirkonpalvelijat pakosalle, polttivat linnoja ja luostareja. Papisto ja seurakunta eivät enää voineet ottaa osaa jumalanpalvelus-menojen kustannukseen, ja joka päivä kävi tuhansittain pakenevia talonpoikia piispankartanossa leipää kerjäämässä. Köyhyys, josta tuo hyvä pyhä Nikolaus ei olisi kärsinyt itsensä vuoksi, painoi häntä heidän tähtensä. Onneksi oli Robin aina valmis avustamaan häntä rahasummilla, jotka pyhä piispa sitoutui maksamaan takaisin parempina aikoina, kuten luonnollista oli.
Valitettavasti vyöryi sodan aalto paraikaa yli koko valtakunnan pohjoisesta etelään ja lännestä itään, ja sen jälessä tuli sen kaksi uskollista toveria, rutto ja nälkä. Maanviljelijät rupesivat rosvoiksi, munkit seurasivat sotajoukkoja. Trinqueballenkin asukkaat, joilla ei ollut puita, millä lämmittää, eikä leipää, mitä syödä, kuolivat kuin kärpäset talvikylmien lähestyessä. Sudet tunkeutuivat esikaupunkeihin ja veivät pieniä lapsia. Näin murheellisten olosuhteiden vallitessa tuli Robin ilmoittamaan piispalle, että paitsi sitä, että hän ei enää voinut antaa hänelle pienintäkään raha-avustusta, oli hänen täytynyt, koska hän ei enää saanut mitään velallisiltaan ja saamamiehet häntä kovasti ahdistivat, luovuttaa juutalaisille kaikki saatavansa.
Hän ilmoitti tämän ikävän uutisen hyväntekijälleen tavallisella ylenmäärin nöyrällä kohteliaisuudellaan; mutta kuitenkin tuntui hän itse olevan paljon vähemmän suruissaan kuin mitä tämä äärimmäisen kärjistetty ahdinkotila oikeastaan olisi edellyttänyt. Itse asiassa oli hänen sangen vaikea salata kärsivän ilmeen alle hyvää tuultaan ja suurta tyytyväisyyttään.
Hänen kuivien ja nöyrien silmäluomiensa keltainen pergamentti ei kyennyt kokonaan peittämään sitä ilon väikettä, joka kiilui hänen terävistä silmäteristään.
Vaikkakin ankarasti järkytettynä otti pyhä Nikolaus kuitenkin tämän iskun vastaan rauhallisin ja tyvenin mielin.
— Jumala, sanoi hän, voi kyllä parantaa huonot raha-asiat. Hän ei salli kaataa temppeliä, jonka hän itse on rakentanut.
— Epäilemättä, sanoi Modernus, mutta olkaa varma siitä, että tuo Robin, jonka te olette pelastanut suolatiinusta, on ryöstääkseen teidät nyt putipuhtaaksi samassa juonessa Vanhan-Sillan panttaajien kanssa ja että hän itselleen on varannut suurimman osan saalista.
Modernus oli oikeassa, Robin ei ollut hävinnyt ollenkaan; hän oli rikkaampi kuin milloinkaan ja oli juuri nimitetty kuninkaan rahastonhoitajaksi.