Lempeällä ankaruudella asestettuna pyhä piispa Nikolaus nuhteli Maximea tästä väkivallantyöstä ja säädyttömyydestä.
— Voi, sanoi hän, sitäkö varten vapautin sinut suolatiinusta, jotta sinusta tulisi Vervignolen neitseiden turma.
Ja hän todisti hänelle hänen virheensä suuruuden. Mutta Maxime vain kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä vastaamatta mitään.
Tähän aikaan juuri kokosi kuningas Berlu, hallituksensa neljäntenätoista vuonna, mahtavaa armeijaa lähteäkseen sotaan mambournialaisia vastaan, jotka olivat hänen valtakuntansa pahimmat viholliset ja jotka noustuaan maihin Vervignolessa paraikaa ryöstivät ja hävittivät tämän suuren maan rikkaimpia maakuntia.
Maxime lähti Trinqueballesta sanomatta jäähyväisiä kenellekään. Kun hän oli päässyt muutaman peninkulman päähän kaupungista, keksi hän laitumella melko hyvän tamman, vaikka se olikin yksisilmäinen ja ontuva, hyppäsi sen selkään ja antoi mennä täyttä ravia. Seuraavana aamuna kohtasi hän sattumalta erään talonpoikais-pojan, joka juotti suurta työhevosta; heti hyppäsi hän maahan, sinkautti itsensä suuren hevosen selkään ja käski pojan nousemaan yksisilmäisen tamman lautasille ja seuramaan häntä, luvaten ottaa hänet aseenkantajakseen, jos olisi häneen tyytyväinen. Täten varustettuna Maxime saapui kuningas Berlun eteen, joka otti vastaan hänen palveluksensa. Hänestä tuli muutamassa päivässä yksi Vervignolen kaikkein etevimpiä kapteeneja.
Myöskin Sulpice oli pyhälle piispalle alituisen, kenties vielä julmemman ja varmasti vakavamman levottomuuden aiheena; sillä vaikkakin Maximen rikkomukset olivat raskaat, niin teki hän syntinsä ainakin ilman mitään taka-ajatusta ja rikkoi Jumalan käskyjä vastaan aivan huomaamattaan, niin, voipa melkein sanoa, tietämättään. Sulpice sitävastoin käytti synnintekoon mitä suurinta ja ihmeteltävintä oveluutta. Jo lapsuudestaan asti pitäen päämääränään papillista uraa hän tutki uutterasti hengellistä ja maallista kirjallisuutta; mutta hänen sielunsa oli turmeltunut astia, jossa kaikki totuus muuttui erheeksi. Hän teki syntiä hengessä; hän hairahteli uskon asioissa hämmästyttävällä varhaiskypsyydellä; sillä ijällä, jolloin ihmislapsella tavallisesti ei vielä ole minkäänlaisia mielipiteitä, hän suorastaan tulvi vääriä mielipiteitä. Keksipä hän muun muassa erään eriskummallisen ajatuksen, jonka varmaankin joku pahahenki oli kuiskannut hänen korvaansa. Hän kutsui eräälle piispan niitylle kokoon paljon nuoria, samanikäisiä poikia ja tyttöjä ja kiivettyään puuhun sieltä yllytti heitä jättämään isänsä ja äitinsä seuratakseen Jeesusta Kristusta ja lähteäkseen joukoissa maaseudulle polttamaan priorien taloja ja pappiloita ja siten saattamaan Kirkon jälleen alkuperäiseen evankeliseen köyhyydentilaansa. Liikutuksen ja hurmauksen vallassa vaelsi tämä nuoriso tuon syntisen herjanhengen perässä pitkin Vervignolen teitä laulaen virsiä, sytyttäen tuleen latoja, ryöstäen kappeleita ja hävittäen kirkonmiesten maita. Monet näistä mielettömistä kuolivat väsymykseen, nälkään tai kylmään tai saivat surmansa raivostuneiden kyläläisten käsissä. Koko piispallinen kartano kaikui pappien valituksista ja äitien huokauksista. Hurskas Nikolaus-piispa kutsutti luokseen näiden epäjärjestyksen aiheuttajan ja rajattomalla lempeydellä ja äärettömällä murhemielellä nuhteli häntä siitä, että hän täten oli väärinkäyttänyt sanan voimaa johtaakseen ihmishenkiä harhaan, ja samalla hän hellästi huomautti, että Jumala ei suinkaan ollut pelastanut häntä suolatiinusta sitä varten, että hän hävittäisi pyhän Kirkkoäidin omaisuutta.
— Tajua toki, poikani, sanoi hän, miten ääretön hairahduksesi on.
Saavut paimenesi luo viettelysten, murhien ja tihutöiden tahraamana.
Mutta kauhistuttavalla tyyneydellä ja vakuuttavalla äänellä Sulpice vastasi, ettei hän suinkaan ollut rikkonut Jumalaa vastaan, vaan päinvastoin toiminut Taivaan tahdosta ja Kirkon parasta katsoen. Ja hän alkoi ladella ällistyneelle piispalle manikealaisten, arialaisten, nestorianein, sabellinilaisten, valdolaisten, altailaisten ja begardilaisten harhaoppeja ja hän esitti nämä hirvittävät hairahdukset sellaisella innolla ja antaumuksella, että hän ei ollenkaan huomannut, miten ne, toisilleen vastakkaisia kun olivat, hävittivät toinen toisensa niitä lietsovan rinnan liekeissä.
Hurskas piispa yritti kaikin tavoin palauttaa Sulpiceä oikealle tielle; mutta hän ei voinut voittaa tuon onnettoman lapsen itsepintaisuutta.
Ja päästettyään hänet pois luotaan hän polvistui Jumalan eteen ja sanoi: