Kun rouva Basine ja Modernus ilmoittivat pyhälle piispalle tästä vakavasta tapahtumasta, tuli hän hyvin murheelliseksi ja huokaili syvään.
— Näitä lapsia, sanoi hän, ovat arvottomat vanhemmat huonosti kohdelleet ja he ovat kasvaneet kärsimyksessä. Heidän ylenmääräinen onnettomuutensa on aiheuttanut heidän luonteensa epämuodostuksen. Heidän vikojaan täytyy siis kohentaa pitkämielisellä kärsivällisyydellä ja muuttumattomalla lempeydellä.
— Herra piispa, vastasi Modernus, joka aamupuvussaan ja yömyssyssään värisi kuumeen kynsissä ja aivasteli lakkaamatta, sillä hän oli pahasti kylmettynyt tuossa kylvyssään, voi kyllä olla mahdollista, että heidän pahuutensa johtuu heidän vanhempiensa pahuudesta. Mutta kuinka selitätte te, isäni, sen seikan, että tuo huono kohtelu on kasvattanut kussakin erilaisia paheita, aivan vastakkaisia, ja että tuo hoidon puute ja irtolaisuus, jossa he elivät ennenkuin heidät pistettiin suolatiinuun, on tehnyt yhden himokkaaksi, toisen väkivaltaiseksi ja kolmannen harhanäkijäksi? Ja tuo viimeksimainittu huolestuttaisi minua teidän sijassanne, herra piispa, kaikista enimmin.
— Jokainen näistä lapsista, vastasi piispa, on horjahtanut juuri heikoimmalta kohdaltaan. Huono kohtelu on turmellut heidän sielunsa osat juuri niiltä paikoin, joissa oli vähiten vastustuskykyä. Koettakaamme parantaa niitä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen, jotta emme lisäisi heissä pahan valtaa, sensijaan että sitä vähentäisimme. Lempeys, suvaitsevaisuus ja pitkämielisyys ovat ainoat keinot, joita yleensä voi käyttää ihmisten valistamiseksi, harhauskoisia tietysti lukuunottamatta.
— Epäilemättä, teidän korkea-arvoisuutenne, epäilemättä, vastasi Modernus aivastaen kolme kertaa. Mutta ei ole olemassa mitään hyvää kasvatusta ilman rangaistusta eikä kuria ilman kuritusta. Se on itsestään selvä. Ja ellette te rankaise noita kolmea pahanilkistä epattoa, niin tulevat he vielä pahemmiksi kuin itse Herodes. Muistakaa minun sanoneeni.
— Voi olla, ettei Modernus ole aivan väärässä, sanoi rouva Basine.
Piispa ei vastannut mitään. Hän kulki diakonin ja lesken kanssa pitkin orapihlaja-aidan sivustaa, josta levisi ilmaan mitä suloisin hunajan ja katkeran mantelin tuoksu. Eräällä vähän alavammalla kohdalla, jossa maa imi vettä läheisestä lähteestä, hän pysähtyi erään pensaan eteen, jonka tiheät ja koukertelevat osastot olivat kokonaan kiiltävien, halkolaitaisten lehtien ja valkoisten kukkahuiskilojen peitossa.
— Katsokaa, sanoi hän, tätä vehmasta ja tuoksuvaa pensasta, tätä kevät-kukkeutta, tätä jaloa, tuuheaa ja elinvoimaista vihannuutta; te näette, että tämä orapihlaja on runsaslehtisempi ja upeakukkaisempi kuin kaikki muut. Ja huomatkaa lisäksi, että rungon kelmeässä kuoressa on vain vähän okaita, nekin heikkoja, pehmeitä, kärjettömiä. Mistä tämä johtuu? Siitä, että kun se on saanut kasvaa kosteassa ja väkevässä maaperässä, rauhallisena ja varmana elinehtojensa ehtymättömyydestä, niin on se käyttänyt maasta imemänsä mehut kasvattamaan muhkeuttaan ja kauneuttaan ja ollen liian voimakas asestuakseen heikkoja vihollisiaan vastaan on se kokonaan antautunut rehevän ja suloisen hedelmällisyytensä riemuihin. Ottakaa nyt pari askelta polkua ylöspäin ja heittäkää pieni silmäys tuohon toiseen orapihlaja-parkaan, joka tuolla yleten kivisestä ja kuivasta maasta kituu ohut-oksaisena, niukkalehtisenä, eikä ole ankaran elämänsä aikana ehtinyt muuta ajatella kuin varustautumista puolustus-asentoon niitä lukemattomia vihollisiaan vastaan, jotka uhkaavat kitukasvuisia olioita. Sentähden ei se olekaan muuta kuin okainen piikkikimppu. Sen vähän mehun, minkä se on saanut, on se käyttänyt lukemattomien, leveätyvisten, kovien ja terävien pistimien rakentamiseen pelokkaan heikkoutensa tueksi. Sille ei ole jäänyt mitään voimia tuoksuvan ja hedelmällisen kukan luomiseen. Ystäväni, meidän laitamme on samoin kuin orapihlajan. Lapsena saamamme hoiva tekee meidät paremmiksi. Liian kova kasvatus kovettaa meidät.
III.
Kun Maxime oli saavuttanut seitsemännentoista ikävuotensa, tuotti hän pyhälle piispa Nikolaukselle paljon murhetta ja päänvaivaa ja sai aikaan julkisen häväistysjutun seurakunnassa muodostamalla ja järjestämällä muutamien samanikäisten ilkimysten kanssa liiton, jonka tarkoituksena oli ryöstää tyttöjä eräästä Grosses-Nates-nimisestä kylästä, joka sijaitsi neljän peninkulman päässä pohjoiseen Trinqueballesta. Yritys onnistui erinomaisesti. Ryöstäjät palasivat keskellä yötä takaisin kaupunkiin puristaen rintaansa vasten kylän neitseitä, jotka hajalla hapsin ja väännellen käsiään turhaan heittivät taivaalle hehkuvan-rukoilevia avunsilmäyksiä. Mutta kun näiden ryöstettyjen neitojen isät, veljet ja sulhaset tulivat heitä etsimään, kieltäytyivät he palaamasta kotipaikalleen, esittäen syyksi sen, että häpeäntunne painostaisi heitä siellä liiaksi ja että he sentähden mieluummin piilivät pillojaan niiden sylissä, jotka olivat tuon häväistyksen aiheuttaneet. Maxime, joka omalle osalleen oli valinnut kolme kaikkein kauneinta impeä, eleli heidän seurassaan eräässä pienessä talossa, jota ylläpidettiin piispallisilla tuloilla. Piispan käskystä meni Modernus, ryöstäjän poissaollessa, kolkuttamaan kaunokaisten ovelle tuoden sen ilosanoman, että hän tuli heitä vapauttamaan. He kieltäytyivät avaamasta, ja kun diakoni alkoi kuvata heille heidän elämäntapansa kauhistavaisuutta, niin heittivät he hänen päähänsä yöastian kaikkine sisältöineen, niin että Modernus sai suuren haavan kalloonsa.