Aina siitä asti, kun hän oli muuttanut Les Guillettesin linnaan, kohtasi hän tuon nuoren aatelismiehen joka päivä ja useimmiten kaksi kertaa päivässä pikku kammiossa vähääkään kyllästymättä näihin kohtauksiin, jotka olivat nuorelle aviovaimolle niin sopimattomia. Ei saata olla epätietoinen Jeannen ja ritarin välisen suhteen laadusta: se oli kaikkea muuta kuin kunniallinen, kaikkea muuta kuin viaton. Jospa se olisikin jäänyt siihen! Jos rouva de Montragoux olisi vain loukannut miehensä kunniaa, niin olisi hän tietenkin saanut osakseen jälkimaailman paheksumisen, mutta ankarinkin moralisti olisi keksinyt siihen lieventäviä asianhaaroja, hän saattaisi puolustaa nuorta vaimoa vetoamalla ajan tapoihin, kaupungin ja hovin esikuviin, huonon kasvatuksen vääjäämättömään vaikutukseen, kevytmielisen äidin neuvoihin, sillä rouva Sidonie de Lespoisse suosi tyttärensä lemmenseikkailuja. Järkevät ihmiset olisivat antaneet hänelle anteeksi hairahduksen, joka on laadultaan liian helläluontoinen ansaitakseen ankaruutta; hänen virheensä olisivat tuntuneet liian tavallisilta ollakseen suuria vikoja, ja kaikki olisivat tuumineet, että hän oli vain tehnyt niinkuin muutkin. Mutta Jeanne de Lespoisse ei tyytynyt riistämään vain miehensä kunniaa, hän tahtoi riistää häneltä hengenkin.

Juuri tuossa pikku kammiossa, jota myös nimitettiin onnettomain prinsessojen kammioksi, päätti Jeanne de Lespoisse eli rouva de Montragoux yhdessä ritari de la Merlusn kanssa uskollisen ja hellän miehensä kuoleman. Myöhemmin hän selitti, että astuessaan tähän suojaan hän näki siellä riippumassa kuuden murhatun naisen ruumiit, joiden hyytynyt veri peitti permantolaatat, ja että tuntiessaan nämä onnettomat Siniparran kuudeksi ensimäiseksi vaimoksi hän oli aavistanut myös sen kohtalon, mikä häntä itseään odotti. Jos tässä on perää, olisihan luullut seinämaalauksia silvotuiksi ruumiiksi ja ollut samanlaisten harhanäkemysten vallassa kuin lady Macbeth. Mutta on paljon luultavampaa, että Jeanne keksi tämän hirvittävän näyn voidakseen kertoa siitä myöhemmin puolustaakseen puolisonsa murhaajia panettelemalla heidän uhriaan. Hra de Montragoux'n murha oli siis sovittu asia. Eräät kirjeet, joita olen silmäillyt, pakoittavat minut uskomaan, että rouva Sidonie de Lespoisse oli mukana salaliitossa. Mitä hänen vanhimpaan tyttäreensä tulee, niin voi sanoa, että hän oli koko koplan sielu. Anne de Lespoisse oli ilkimielisin koko perheestä. Hän pysyi vieraana aistien heikkouksille, siveänä keskellä kotiväkensä irstailua, ei sen vuoksi, että hän olisi pitänyt näitä huvitteluja arvottomina itselleen, vaan senvuoksi, että hän ei nauttinut muusta kuin julmuudesta. Hän pestasi molemmat veljensä Pierren ja Cosmen mukaan tähän yritykseen lupaamalla heille oman rykmentin.

V.

Vielä on meidän tehtävä selkoa, autenttisten ja varmojen todistuksien mukaan, julmimmasta, kavalimmasta ja katalimmasta perherikoksesta, minkä muisto milloinkaan on meille säilyttänyt. Tämä murha, jonka yksityisvaiheita nyt käymme kuvailemaan on verrattavissa ainoastaan siihen, joka tapahtui marraskuun 9:n päivän vastaisena yönä v. 1449, jolloin Guillaume de Flavyn nuori ja hentoinen vaimo Blanche d'Overbreuc murhasi miehensä yhdessä äpärä d'Orbandas'n ja parturi Jean Bocguillonin kanssa. He tukahduttivat Guillaumen pieluksella, löivät hänet haloilla kuoliaaksi ja laskivat veren hänen kaulastaan niin kuin vasikalta. Blanche d'Overbreuc näytti toteen, että hänen miehensä oli päättänyt upottaa hänet, jota vastoin Jeanne de Lespoisse antoi halpamaisten konnien käsiin puolison, joka häntä rakasti. Esitämme tapahtuman kulun niin asiallisesti kuin suinkin.

Siniparta palasi vähän aikaisemmin kuin häntä odotettiin. Tämä on aiheuttanut sen väärän luulon, että hän synkän mustasukkaisuuden ja epäilysten kalvamana tahtoi yllättää vaimonsa. Ollen sopuisa ja luottavainen, oli yllätys, jos hän jotakin sellaista yleensä hankitsi, tietenkin tarkoitettu iloiseksi yllätykseksi. Hänen hellyytensä, hyvyytensä, hänen rattoisan ja rauhallisen ilmeensä olisi luullut liikuttavan julmimpiakin sydämiä. Ritari de la Merlus ja koko tuo de Lespoissen kirottu suku näki siinä vain sitä suuremman mahdollisuuden ottaa hänet hengiltä ja ryöstää hänen rikkautensa, jotka uuden perimyksen kautta vielä olivat lisääntyneet. Hänen nuori vaimonsa otti hänet vastaan hymyilevänä ja avosylin, antoi johdattaa itsensä makuuhuoneeseen sekä oli kaikin puolin tuon kunnon miehen mieliksi. Seuraavana päivänä hän antoi miehelleen takaisin hänelle uskotun avainkimpun. Mutta siitä puuttui onnettomain prinsessain kammion eli toisin sanoen pikku kammion avain. Siniparta kysyi mitä ystävällisesti. Ja jonkun aikaa kaikenlaisilla verukkeilla tätä asiaa viivyteltyään Jeanne antoikin sen hänelle.

Tässä kohden nousee eräs kysymys, jota ei ole mahdollista ratkaista poikkeamatta historian piirtämistä puitteista filosofian epämääräisille liikunta-aloille. Charles Perrault sanoo nimenomaan, että pikku kammion avain oli taika-avain, joka tarkoittaa, että se oli lumottu, noiduttu, varustettu yliluonnollisilla ominaisuuksilla ainakin sen käsityksen mukaan, mikä meillä on luonnonlaeista. Mutta meillä ei ole vastatodistuksiakaan. Tässä on syytä johdattaa mieleen kuuluisan opettajani hra du Clos des Lunesin, Akatemian jäsenen ohjesääntö: "Kun yliluonnollinen näyttäytyy, ei historioitsijan pidä hylkiä sitä." Tahdon siis tässä huomauttaa, mikä oli kaikkien Siniparran vanhojen elämänkertakirjoittajain yhteinen mielipide tästä avaimesta; kaikki vakuuttavat, että se oli taika-avain. Tämä on erittäin tärkeää. Sitäpaitsi ei tämä avain suinkaan ole ainoa ihmiskäden tuotteista, jolla on nähty olevan ihmeteltäviä ominaisuuksia. Vanhoissa tarinoissa on viljalti taikamiekkoja. Arthurin miekka oli lumottu. Jeanne d'Arcin miekka samoin, Jean Chartier'n vääjäämättömän todistuksen mukaan; ja todistukseksi esittää tämä kuuluisa kronikoitsija sen, että kun säilä katkesi, ei sen molempia osia saatu millään yhdistymään, huolimatta siitä, että taitavimmat asesepät panivat parastaan. Victor Hugo puhuu eräässä runoelmassaan noista "noidutuista portaista, jotka menevät sekaisin lakkaamatta". Vieläpä monet tekijät otaksuvat, että on olemassa lumo-ihmisiäkin, jotka voivat muuttaa itsensä susiksi. Emme tässä yritäkään taistella niin elävää ja pysyvää uskoa vastaan emmekä ota päättääksemme, oliko pikku kammion avain noiduttu vai ei, vaan jätämme älykkään lukijan itsensä arvattavaksi, mikä mielipide meillä on siitä, sillä pidättyväisyys ei suinkaan merkitse samaa kuin epävarmuus, joka seikka on sille ansioksi luettava. Mutta kun luemme, että tämä avain oli veressä, silloin täytyy meidän jo lähteä arvostelemaan tekoja ja tilanteita tosiasiain pohjalta ja omalta kannaltamme. Kirjoitetun sanan arvovalta ei voi pakottaa meitä uskomaan tätä. Se ei ollut luinkaan veressä. Verta oli kylläkin vuotanut pikku kammiossa, mutta siitä oli jo kauan. Oli se sitten pesty pois tai kuivunut paikalleen, niin avaimessa sitä ei ollut voinut olla ja se, mitä rikollinen aviovaimo teräksessä luuli veritahraksi, oli vain aamuruskon ruusuisen purppuran kajastusta. Hra de Montragoux huomasi kuitenkin nähdessään avaimen, että hänen vaimonsa oli käynyt pikku kammiossa. Hän ei mitenkään voinut olla panematta merkille, että avain nyt näytti siloisemmalta ja kirkkaammalta kuin hänen antaessaan ja hän käsitti, että tämä kiilto ei voinut tulla muusta kuin käytännöstä.

Se vaikutti häneen tuskallisesti ja hän sanoi nuorelle vaimolleen surullisesti hymyillen:

— Armaani, olette käynyt pikku kammiossa. Toivokaamme, ettei siitä johdu mitään ikävyyksiä teille eikä minulle! Tuolla huoneella on pahansuopainen vaikutus, jolta olisin tahtonut teidät varjella. Jos se yltäisi teihinkin, olisin aivan lohduton. Suokaa minulle anteeksi, mutta on taikauskoinen, silloin kun rakastaa.

Vaikkakaan Siniparta ei näillä sanoillaan voinut mitenkään säikyttää vaimoaan, sillä hänen puheensa ja käytöksensä eivät ilmaisseet muuta kuin murhetta ja rakkautta, niin rupesi nuori rouva de Montragoux ne kuultuaan huutamaan täyttä kurkkua:

— Apua! Minut tapetaan!