— Tässä, sanoi hän, ovat molempien suurien huonekaluvarastojen avaimet; tässä sellaisten kulta- ja hopea-astioiden avaimet, joita ei käytetä arkipäivisin, näillä pääsee rahakirstuihin, joissa on minun kultani ja hopeani, näillä jalokivilippaisiin ja tämä on pääavain, joka avaa kaikki huoneustot. Tämä pikkuavain kuuluu siihen huoneeseen, joka on alakerran suuren käytävän päässä; liikkukaa kaikkialla vapaasti.
Charles Perrault väittää, että hra de Montragoux lisäsi:
— Mutta tuohon pieneen kammioon kiellän teitä menemästä ja olen tässä asiassa niin jyrkkä, että jos kiellostani huolimatta menette sinne, ei vihallani tule olemaan mitään rajoja.
Esittäessään Siniparran sanoina ylläolevan on hänen historioitsijansa tehnyt väärin, kun hän näin ilman muuta on hyväksynyt tämän kertomuksen, jonka rouvasväki de Lespoisse oli pannut liikkeelle rikoksen tapahduttua. Hra de Montragoux asetti sanansa aivan toisin.
Kun hän antoi puolisolleen avaimen tuohon pieneen kammioon, joka ei ollut mikään muu kuin sama onnettomien prinsessojen kammio, josta meillä on ollut tilaisuus jo puhua useampia kertoja, niin hän lausui rakkaalle Jeannelleen sen toivomuksen, että tämä pysyisi poissa eräästä paikasta hänen talossaan, jota hän katsoi kotoiselle onnelleen turmiota tuottavaksi. Sieltähän juuri hänen ensimäinen vaimonsa, ja paras kaikista, oli paennut karhunsa kanssa; siellä oli de Blanche Gibeaumex harjoittanut häntä kohtaan kosolta uskottomuutta; ja loppujen lopuksi oli tuo porfyyripermanto värjääntynyt punaiseksi rikollisen lemmityn verestä. Oliko siis ihme, että tämä kammio herätti hra de Montragoux'n mielessä kaameita muistoja ja turmiollisia aavistuksia?
Se, mitä hän lausui Jeannelle, tulkitsi niitä tunnelmia ja toivomuksia, joita hänen sielussaan liikkui. Täsmälleen näin kuuluivat hänen sanansa:
— En ole mitään piiloittanut teidän katseiltanne, rakas rouva, ja minusta tuntuu kuin loukkaisin teitä, jos en antaisi haltuunne kaikkia tämän teille kuuluvan talon avaimia. Te voitte siis mennä tuohon pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne. Suonette, rakas rouva, anteeksi tämän kaikeksi onneksi aiheettoman pelkoni, joka johtuu vain huolehtivasta hellyydestäni ja valppaasta rakkaudestani.
Nämä sanat sanottuaan tuo kunnon ritari syleili puolisoaan ja lähti postivaunussa Percheen.
"Naapurittaret ja hyvät ystävättäret, kertoo Charles Perrault, eivät malttaneet odottaa kutsua nuoren rouvan luo, niin kärsimättömiä olivat he näkemään kaikkia talon rikkauksia. Heti he riensivät nuuskimaan kaikki huoneet, kammiot ja komerot; jotka olivat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia; eivätkä he lakanneet ylistelemästä ja kadehtimasta ystävättärensä onnea."
Kaikki historioitsijat, jotka tätä aihetta ovat käsitelleet, lisäävät, että rouva de Montragouxt'a ei lainkaan huvittanut nähdä näitä rikkauksia, niin kärsimätön oli hän avaamaan pikku kammiota. Mikään ei ole enemmän totta, ja kuten Perrault on sanonut "niin kiihkeä oli hänen uteliaisuutensa, että hän, ottamatta yhtään huomioon, että oli sopimatonta jättää seuransa, riensi päätä pahkaa sinne erään pienen salakäytävän kautta ja sellaisella vauhdilla, että oli vähällä taittaa niskansa pari kolme kertaa". Asiaa ei saata epäillä. Mutta erästä seikkaa ei kukaan ole ilmoittanut, nimittäin sitä, että hänellä oli sellainen hätä päästä tuohon kammioon vain siksi, että ritari de la Merlus odotti häntä siellä.