Tämä kuuluisa teksti sanoo nimenomaan, että julma teurastaja pisti nuo viattomat pienoiset "suolatiinuun niinkuin porsaat". Se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että hän pani heidät palasiksi leikeltyinä säilymään suolaveteen. Tosiaan näin menetellään siansuolaamisessa; mutta hämmästyypä aika lailla lukiessaan edelleen, että nuo kolme lasta saivat olla kokonaista seitsemän vuotta suolaliemessä, jota vastoin tavallisissa olosuhteissa jo noin kuuden viikon kuluttua aletaan puuhaarukoilla vetää pöntöstä esiin lihapalasia. Teksti on kuitenkin selvä: seitsemän vuotta oli kulunut rikoksesta silloin, kun arkiveisun mukaan suuri ja pyhä Nikolaus saapui tuohon kirottuun majataloon. Hän pyysi einettä. Isäntä toi hänelle palasen kinkkua.
— En sitä mä tahdo, se haiskahtaa. — Siis vasikkaako ma tuoda saan? — Ei kylliksi hyvää vasikkakaan. Te suolapaistia sievoista tuokaa, mi seitsemän vuotta jo tiinussa huokaa. Tään kuulla kun sai tuo tappomies, heti ovesta pakoon hän pötkiä ties.
Heti senjälkeen herätti Herran mies eloon nuo viattomat uhrit laskemalla kätensä suolatiinun päälle.
Tällainen on pääpiirteissään tuo vanha, tuntematonta alkuperää oleva tarina; siinä on selvästi lapsellisen uskon ja yksinkertaisuuden väärentämätön leima. Epäily on aina huonolla puolella silloin, kun se kohdistaa hyökkäyksensä kansan tietoisuuden elävimpiin muisteloihin. Sentähden tunnenkin mitä suurinta tyydytystä keksittyäni erään selityksen, jonka avulla voi tehdä oikeutta sekä arkiveisun arvovaltaiselle todistukselle että tuon lycialaisen piispan vanhojen elämäkertakirjoittajain itsepintaiselle vaikenemiselle. Olen iloinen, että tässä saan tilaisuuden tuoda julki pitkän ajatustyöni ja tieteellisten tutkimusteni tulokset. Suolatiinun ihme on tosi, ainakin pääasiassa; mutta sitä ei ole tehnyt Myran autuas piispa vainaa, vaan toinen pyhä Nikolaus, sillä heitä on kaksi: toinen on, kuten jo olemme maininneet, Myran piispa Lyciassa, toinen myöhäisemmältä ajalta, Trinqueballen piispa Verviguolessa. Minun osalleni jäi tämän tärkeän erotuksen keksiminen. Ja juuri Trinqueballen piispa pelasti nuo kolme pientä poikaa suolatiinusta; perustan tämän lausuntoni autenttisiin todistuskappaleihin, joten ei kenenkään enää tarvitse surra kauniin legendan tyhjäksi raukeamista.
Olen onnistunut löytämään piispa Nikolausta ja hänen eloon herättämiään lapsia käsittelevän tarinan kokonaisuudessaan. Sen mukaan olen tehnyt tämän kertomuksen, jonka, sitä ainakin toivon, jokainen on lukeva huvikseen ja hyödykseen.
I.
Nikolaus, joka oli vanhaa ja kuuluisaa vervignolelaista sukua, osoitti jo lapsuudestaan alkaen erittäin selviä pyhyyden oireita ja neljäntoista vuotiaana teki hän lupauksen pyhittää elämänsä kokonaan Herralle. Antauduttuaan papilliselle uralle ylennettiin hänet kansan ja tuomiokapitulin yhteisestä toivomuksesta pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen apostolin ja Trinqueballen ensimäisen piispan, istuimelle. Hän hoiti hurskaasti paimenvirkaansa, vallitsi pappejaan viisaudella, opetti kansaa eikä arkaillut jaella maan ylhäisimmillekin oikeuden ja kohtuuden neuvoja. Hän osoittautui myös suvaitsevaiseksi, alttiiksi almuja antamaan ja suurimman osan rikkauksistaan hän varasi köyhiä varten.
Hänen kukkulalle rakennettu linnansa näkyi yli koko kaupungin kohottaen ylpeästi ilmoille hammasharjaisia muurejaan ja kattovarusteitaan. Se oli samalla turvapaikka, jonka helmaan kaikki ne, joita maallinen oikeus vainosi, saattoivat paeta. Kun ala-salissa, joka muuten oli suurin koko Vervignolessa, katettiin ruokapöytä, oli se niin pitkä, että pöydän päässä istuvain silmistä toinen pää häipyi kuin etäiseen sumuun, ja kun tulisoihdut sen yllä sytytettiin, muistutti se aivan sen pyrstötähden häntää, joka Vervignoleen oli ilmestynyt ilmoittamaan kuningas Comuksen kuolemaa. Pyhä piispa Nikolaus istui kunniapaikalla pöydän päässä. Siltä sijaltaan hän hoiteli ja kestitsi kaupungin ja valtakunnan johtomiehiä ja pappeja ja maallikoita lukemattomat joukot. Ja yksi istuin hänen oikealla puolellaan oli aina varattu jotain köyhää varten, joka leivän apua kerjäten sattumalta osuisi hänen ovelleen. Ja etenkin lapset saivat osakseen tuon hyvän piispa Nikolauksen lämpimimmän huolenpidon. Hän nautti heidän viattomuudestaan, hänellä oli heitä kohtaan isän sydän ja äidin helma. Hänellä oli kaikki todellisen apostolin hyveet ja elämäntavat. Joka vuosi hän, halvan munkin kaavussa, valkea sauva kädessä, kävi tarkastamassa lampaitaan, haluten kaikki nähdä omin silmin; ja jotta ei ainoakaan onnettomuus, ei ainoakaan epäjärjestys jäisi hänellä huomaamatta, vaelteli hän vain yhden ainoan klerkin saattamana hiippakuntansa syrjäisimmissäkin ja villeimmissä seuduissa kahlaten talvisin tulvivien jokien yli, toisin vuoroin taas kiipeillen jäisiä vuorenkaljamia tai painuen syvälle asumattomien korpien pimentoihin.
Niinpä kerrankin ratsastettuaan koko päivän aamunkoitosta alkaen diakoni Modernuksen kanssa muulin selässä synkkien metsien halki, ilvesten ja sutten ahdistamana, Marmousen vuoriston ikivanhan kuusikorven rinteitä saapui Herran mies illansuussa okaiseen viidakkoon, jossa hänen ratsunsa enää vaivoin ja hitaasti pääsi eteenpäin mutkailevaa tietä. Diakoni Modernus pääsi töin tuskin perässä muuleineen, joka kantoi yhteistä kuormastoa.
Nälän, ja väsymyksen uuvuttamana Herran mies sanoi Modernukselle: