— Pysähtykäämme, poikani, ja jos sinulla vielä on jälellä vähän leipää ja viiniä, niin syökäämme ehtoo-eineemme tässä, sillä tunnen, etten enää jaksa kauemmaksi, ja sinäkin, vaikka oletkin nuorempi, mahdat olla yhtä väsynyt kuin minä.
— Teidän korkea-arvoisuutenne, vastasi Modernus, minulla ei ole enää pisaraakaan viiniä eikä murentakaan leipää, sillä olen tien varrella teidän käskystänne jaellut kaikki pois ihmisille, jotka varmaan olivat vähemmän ravinnon tarpeessa kuin me.
— Epäilemättä, vastasi piispa, jos pussisi pohjaan olisi vielä jäänyt joitakin tähteitä, olisimme me ne ilolla ottaneet vastaan, sillä soveliasta ja kohtuullista on, että ne, jotka kirkkoa hallitsevat, elävät niistä muruista, jotka köyhiltä liikenevät. Mutta koska sinulla ei enää ole mitään, niin on Jumala niin sallinut, ja varmasti hän tällä toimenpiteellään tarkoittaa meidän etuamme ja parastamme. Mahdollista on, että hän salaa meiltä ainiaaksi tämän hyväntyönsä tarkoitusperän; mahdollista on myös, että hän piankin on sen meille selvittävä. Sitä odotellessamme ei meillä ole muuta neuvoa kuin painaa eteenpäin, siksi kunnes löydämme jostakin mansikoita ja sinivatukoita ravinnoksemme ja ruohoa muuleillemme, sitten näin itseämme vahvistettuamme voimme paneutua levolle lehtivuoteelle.
— Kuten haluatte, herra piispa, vastasi Modernus hoputtaen eteenpäin uupunutta ratsuaan.
He vaelsivat koko yön ja osan aamupäivää.
Kun he pitkän aikaa olivat kivunneet jyrkkää vuorenrinnettä, saapuivat he odottamatta metsän laitaan ja näkivät jalkojensa alla taivaan kaartaman tasangon, jota halkoi neljän tien hämäriin häipyvät, kelmeät viivat. He valitsivat vasemman puoleisen, joka oli vanhaa roomalaista perua, kauppiaiden ja pyhiinvaeltajien muinainen reitti, mutta nyt autiona, sillä sota oli raivonnut pitkän aikaa näillä seuduin Vervignolea. Taivaalle kasaantui paksuja pilviä, joiden tieltä linnut pakenivat; tukehduttava ilma painosti väritöntä ja mykkää maata; taivaanrannan valojuovat värisivät. Äkkiä raju tuulenpuuska taivutti puiden latvat, oksat rasahtivat ja ruoskittu lehvistö huoahti raskaasti. Ukkonen jyrähti ja alkoi putoilla suuria sadepisaroita.
Pyrkiessään siinä myrskyn kourissa ukonnuolien risteilemää ja vesivirtana ryöppyävää tietä eteenpäin huomasivat he äkkiä salamain valossa erään talon, johon oli ripustettu tammenoksa vieraspidon merkiksi. He pysähdyttivät ratsunsa.
Majatalo näytti autiolta; kuitenkin riensi isäntä heitä vastaan, nöyrin ja samalla töykein elein, suuri puukko vyöllään, sekä kysyi, mitä he tahtoivat.
— Katon päämme päälle ja palasen leipää sekä palan painimeksi tilkan viiniä, vastasi piispa, sillä me olemme uuvuksissa ja kylmän kontistamat.
Sillä välin kun isäntä meni kellariin viiniä laskemaan ja Modernus kuljetti muuleja talliin, pyhä Nikolaus istuen lieden hiipuvan hiilloksen ääressä antoi katseensa kiertää savuttunutta tupaa. Pöly ja lika peitti kaikki rahit ja arkut; hämähäkit kehräsivät seittejään homehtuneiden kattoparrujen väliin, joista riippui pieniä sipulinippuja. Eräässä pimeässä nurkassa pullisteli suuri suolatiinu rautavanteista kupuaan.